Sen sijaan, että näin joulukuun lopuksi summaisin tuttuun tapaan menneen vuoden tapahtumia, päätin tällä kertaa jakaa erään häpeän hetken nuoruudestani.
Hetken, josta en vieläkään ole (jostain syystä) päässyt yli.
Kun menin lukioon, takanani oli kaksi vuotta yläasteen aikaista koulukiusaamista.
Mitätöintiä. Yksinäisyyttä. Tahallista huomiotta jättämistä. Ulkonäön, vaatteiden ja tavaroitteni haukkumista. Vastauksilleni nauramista. Siis kaikkea, mikä lannistaisi aikuisenkin, puhumattakaan herkästä teinistä.
Vaikka sain ihania kavereita heti lukion alusta saakka, kannoin aina mukanani jonkinlaista epävarmuutta. Huolta siitä miltä näytin, mitä muut minusta ajattelivat. Epävarmuutta siitä, kelpaisinko sellaisena kuin olen. Jos puhuisin omista ajatuksistani tai ilmaisisin vastakkaisen mielipiteen, naurettaisiinko minulle?
Lukion toisella koitti viimein hetki, jota olin odottanut pitkään. Jo siitä saakka, kun olin viisi vuotta aiemmin katsellut isosiskoni valmistautumista omaansa.
Vanhojenpäivä.
Tanssien harjoittelu aloitettiin jo syksyllä. Ekalla tunnilla tytöt istuivat liikkasalin lattian toisessa reunassa ja pojat toisessa. Opettaja piti pienen alustuspuheen tanssiaisten aikatauluista, jonka jälkeen hän kehotti poikarivistöä nousemaan ja etsimään itselleen tanssiparin.
Pojat lähtivät hiukan epäröiden matkaan ja suuntasivat kohti ujosti hihittelevää tyttöketjua. Pareja alkoi muodostua tuota pikaa, kunnes jokainen seisoi omansa vierellä tanssilattialla.
Kaikki, paitsi minä.
Paniikin, pakokauhun ja häpeän tunteiden keskellä huomasin, että kaikkien kymmenien tokaluokkalaisten joukosta vain minä olin jäänyt ilman paria ja istuin edelleen lattialla. Yksin. Tuntui, että kaikki katsoivat minua ja nauroivat mielessään.
Mitä tein?
Nousin ylös, kävelin salin seinustalle ja jäin hymy huulillani, itkua pidätellen seuraamaan toisten tanssiharjoituksia. Ihan koko tunniksi. Miettien samalla samettia, joka oli jo ostettu pukua varten. Mummoa, joka oli äidin kanssa suunnitellut puvun kaavoja jo monia kertoja. Itseäni, joka en pääsisikään tansseihin, joita niin kovasti olin odottanut.
Häpesin. Valtavasti.
Olin juuri alkanut ajatella, että minussa on sittenkin jotain hyvää, kun sain ystäviä. Että olen lopultakin kelpaava johonkin.
Tuona hetkenä koulukiusaamisen rumat arvet aukesivat kuitenkin jälleen. Aina vereslihalle saakka. Ne ilkkuivat tyhmäksi ja hyväuskoiseksi. Kehottivat olemaan uskomatta kehenkään. Vannottivat päästämästä ketään lähelle, jotta kukaan ei voisi enää satuttaa jo valmiiksi lannistettua mieltä.
Tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Siitä kiitän omaa sinnikkyyttäni ja luokallamme ollutta nuorta herrasmiestä.
En jäänyt häpeän tuleen makaamaan, sillä halu vanhojenpäivän tapahtumaan oli niin suuri. Niinpä kuljin kolme päivää koulun käytävillä kysellen lähes jokaiselta tokaluokkalaiselta pojalta, joko hänellä oli tanssipari. (Myönnän, se oli nöyryyttävää).
Lopulta onnistuin ruotsintunnin alussa maanittelemaan erään luokkalaiseni parikseni. Hän oli vakaasti päättänyt olla tulematta koko tapahtumaan, mutta oli niin kiltti, ettei kehdannut vastata kieltävästi lukuisiin pyyntöihini.
Toivon, että hän tietää, mitä tuo ele minulle merkitsi. Hän pelasti päiväni. Ihan todella pelasti tuon epävarman, nuoren naisen päivän.
Olin asiasta niin kiitollinen, että muistan kaiken näin 30 vuotta myöhemminkin. Kuin eilisen.
Sillä hyvät teot ja ihmiset eivät pääse unohtumaan.
Tämän tarinan myötä ihanaa vuodenvaihdetta sinulle!
Halauksin, Erja