elämä

Erilainen, erilaisempi, kiusattu

Teinityttö seisoo yläasteen ruokajonossa ja lastaa salaattia lautaselleen. ”Tota enempää ruokaa sun ei kannata ottaakaan pizzanaama”, sanoo edellä kulkeva poika samalta luokalta ja jatkaa matkaansa eteenpäin.

Luokassa valitaan ystävänpäivää edeltävänä päivänä arvonnalla pari, jolle pitää ostaa joku yllätys seuraavaksi päiväksi ja antaa se salaa. Luokan vitsiniekka huutaa muiden yli ”Mitä, jos ei saanutkaan pariksi ihmistä, vaan eläimen. Possu! Pitääkö sillekin ostaa jotain.” Toiset nauravat.
Tyttö oli saanut juuri tämän pojan nimen omaksi salaiseksi parikseen. Hän osti pojalle karkkia ja laittoi ne välkällä salaa pojan takin taskuun. Itse hän ei saanut mitään.

Tyttö on koulun jälkeen kioskilla ostamassa perjantai-irttareita. ”Possu, sä et tarvis kyllä enää mitään”, sanoo tuttu pojan ääni selän takaa. Tyttöä nolottaa. Kaikki muutkin jonossa kuulevat. Tyttö suorittaa ostoksensa loppuun ja lähtee kävelemään kotia kohti. Karkit hän syö omassa huoneessaan – huonolla mielellä ja häpeällä kuorrutettuina. 

Tyttö seisoo ruokalassa ja miettii minne menisi istumaan. Hän näkee oman luokan tyttöjen pöydässä kaksi tyhjää paikkaa. Hänen lähestyessään pöytää, tyhjät tarjottimet siirretään tyhjille paikoille ja tytölle sanotaan paikkojen olevan varattuja. Tyttö kääntyy nolona ja etsiytyy samaan pöytään muiden yksinäisten kanssa.

Tyttö yrittää hakeutua välitunnilla luokan tyttöjen joukkoon ja koittaa pysyä porukan mukana, mutta toiset kulkevat koko ajan nopeammin. Lopuksi he juoksevat. Keskellä pihamaata joukko muodostaa tiiviin ympyrän, johon tyttö ei ehdi mukaan, vaan sulkeutuu ulkopuolelle. Joukko remahtaa nauruun. Tyttöä hävettää.

Hän ei yritä enää päästä mukaan. Nämä ja muut nöyryytykset ovat tehneet tehtävänsä. Hän viettää välitunnit yksin tai lähtee niiden aikana käymään läheisellä kaupalla päästäkseen pakoon yksinäisyyttä. Päästäkseen katsomasta kaikkia muita, joilla on kavereita ja seuraa. 

Tyttö on koulussa kova, eikä näytä kenellekään kuinka sattuu. Antaa tarvittaessa sanan sanasta. Nieleskelee itkua kotimatkan.

Kotona suru melkein pakahduttaa sydämen, kun hän miettii, mikä hänessä on niin paljon vikana, ettei hän kelpaa muiden seuraan. Hän katsoo peiliin ja näkee ruman, finnejä täynnä olevan läskisen naaman. Juuri sellaisen, kuin hänen ”luokkakaveripeilinsä” hänellä päivittäin kertovat olevan. Hän vihaa itseään. Jos hän olisi kauniimpi ja laihempi, hänellä olisi kavereita. Jos hän osaisi meikata, laittaa hiukset eri tavalla ja hänellä olisi varaa ostaa merkkivaatteita, hänet varmasti hyväksyttäisiin seuraan mukaan.

Tyttö viettää vapaa-ajat yksin, kirjat ja lemmikit seuranaan. Katsoo välillä kateellisena ikkunasta, kun koulukaverit menevät iloisina ohi, jonnekin pitämään hauskaa.
Kukaan ei koskaan maanantaina kysy häneltä, mitä hän teki viikonloppuna. Ketään ei kiinnosta, vaikka hän olisi poissa koulusta koko viikon. Hän on siinä, mutta hän on näkymätön.
Hän ei halua enää edes viitata tunnilla, koska hänen vastaustensa päälle huudellaan ja hänen vastauksilleen nauretaan. Ala-asteen kuudennen luokan ysin keskiarvo putoaa seiskaan. Hän ei haluaisi enää mennä kouluun, mutta tietää, että on pakko. Vatsaan sattuu usein aamuisin.

Tyttö miettii välillä, että mitä jos huomista ei olisikaan. Hän miettii sitä niin paljon ja niin usein, että lopulta vihaa omia ajatuksiaan. Hän päättää ettei anna kiusaajien voittaa. Hänellä on oikeus olla olemassa ja hän on olemassa, vaikka sitten yksin.

Kun tyttö nappaa ysiluokan päättötodistuksen opettajan kädestä, hän kiittää, kääntyy ja lähtee luokasta ulos. Kävellessään pois koulun alueelta, hän ei katso taakseen. Hänellä on ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen kevyt olo.

Tuo tyttö olin minä.
Oma tarinani päättyi onnellisesti, koska menin yläasteen jälkeen lukioon, mistä löysin aivan upeat neljä ystävää. He palauttivat uskoni ihmisiin ja siihen, että minullakin voi olla ihana elämä.
Kiitos Tiina, Anne, Satu ja Eva – en unohda teitä koskaan <3

Julkaisin tämän (ja kuvan alta jatkuvan) tekstin ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan vuosi sitten toukokuussa. Tämä koulunalusaika tuntui sopivalta ajankohdalta palata juttuun uudestaan – kirjoitusta hiukan muunnellen ja osia lisäillen. 

Valitettavasti koulukiusaaminen on aina ajankohtainen asia. Asia, joka on ollut iän kaiken olemassa ja tulee aina olemaan – huolimatta kaikista yrityksistä kitkeä sitä pois. 
Jokainen lapsi ja nuori on oma persoonansa. Uniikkikappale maailmassa kaikkine ihanine ominaisuuksineen. Meidän tehtävämme aikuisina on opettaa lapsia vaalimaan ja arvostamaan erilaisuutta. Ei pelkäämään ja pilkkaamaan sitä. -Emppu-


Ikuinen häpeä?

Kiusaamista on monenlaista. Nimittelyä, lyömistä, potkimista, huomiotta jättämistä, totaalista eristämistä, ominaisuuksien haukkumista, toisen omaisuuden tuhoamista jne. Mutta oli se sitten henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä, se jättää aina jäljet. Ne jäljet eivät häviä koskaan.

Itse en oikeastaan ikinä käsitellyt koko asiaa mieleltäni pois. Siirsin sen vain taka-alalle. Jotain noiden vuosien ahdistavuudesta kertoo sekin, etten vieläkään pysty puhumaan niistä hetkistä alkamatta itkeä. En halua palata niihin.
Lapsilleni olen joskus koittanut selittää, millaista tuhoa koulukiusaaminen voi saada aikaan, mutta sekin on ollut vaikeaa. Jopa niinä hetkinä olen tuntenut epämääräistä häpeää niiden asioiden toistamisesta, joita päivittäin yläasteella kuulin.

Koulukiusaaminen sai mut vetäytymään. Haluamaan pois näkyvistä. Häpeämään itseäni. Vielä nuorena aikuisenakin olin tosi epävarma. Jos kuljin jossain ja joku alkoi nauraa, oletin hänen nauravan minulle. 

Meni pitkä aika, että pystyin katsomaan peiliin hyväksyvästi. Ikä toi siihen suurimman avun – kyvyn rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on. Ja hei, on ihana vihdoinkin viihtyä omissa kengissään.
Itsevarmuuden kanssa kamppailen jonkin verran edelleen. Ikä on tuonut sitäkin lisää, mutta silti joskus tuntuu, että tarvitsee vieläkin suojakuoren uskaltaakseen mennä johonkin. Puhua jotakin. Olla eri mieltä jostakin. 

Olen joutunut varomaan aikanaan paljon kenelle uskoudun. Heitä ei ollut montaa. 
Mulla on aina ollut ”kuudes aisti” ihmisten suhteen ja kiusaamisen myötä tuo taito kehittyi huippuunsa.
Tunnistan helposti myrkylliset ihmiset eli selän takana puhujat sekä ne, jotka eivät ole oikeasti sellaisia, mitä muille esittävät. Jos joku puhuu sinulle pahaa muista, hän puhuu myös sinusta pahaa muille. Vaikka esittäisi kuinka hyvää kaveria edessäpäin. Niin se on mennyt monta kertaa. 

Tavatessani jonkun tällaisen ihmisen, tunnen sen yleensä muutamissa minuuteissa. Ihan oikeasti tunnen. ”Tekopyhyyden” voi nimittäin tuntea ihan fyysisesti. Ihan kuin niskakarvat nousisivat pystyyn. Tällaisten ihmisten kanssa en pääse koskaan syvemmälle juttelun tasolle, enkä koskaan kerro heille mitään tärkeää elämästäni. He vain kertoisivat sen samantien eteenpäin muille, välillä jopa hiukan värittäen alkuperäistä tarinaa. 

Kiusaaja, shakkilaudan kuningas

Kiusaajalla on jostain paha olla. Tai ehkä tarve pönkittää huonoa itsetuntoaan pilkkaamalla muita ja saamalla toiset siihen mukaan. Jälki-istunnoilla, puhutteluilla ja vertaissovitteluhetkillä hoidetaan vain oiretta, ei syytä. Siksi kiusaaminen ei pääty koskaan.

Kiusaavan lapsen tai nuoren pään sisälle pitäisi päästä pitkillä keskusteluilla koulupsykologin kanssa. Saada kaivettua niistä aivojen lokeroista syyt kiusaamiseen ja alkaa sitten hoitaa niitä syitä kuntoon.
Nykypäivänä ainoat, jotka keskustelevat psykologien kanssa ovat kiusaajien uhrit. He joutuvat monesti käymään pitkiäkin terapiajaksoja pystyäkseen käsittelemään asioita ja voidakseen jatkaa normaalia elämää. Tämä asia on systeemissä vialla.

Olen tosi huolissani koulupsykologien ja kuraattoreiden vähenemisestä. Yksi ihminen saattaa hoitaa montaa eri koulua. Kuinka turvallista olisikaan, jos koulupsykologi olisi paikalla joka päivä monta tuntia. Nykyisellä kouluilmapiirillä työt eivät varmaan loppuisi kesken.

Samalla tavalla, kuin oppilaat käyvät terveydenhoitajalla vuositarkastuksissa, voitaisiin käydä psykologilla parin vuoden välein testeissä ja juttelemassa. Näilläkin voitaisiin saada osa ongelmista esiin varhaisemmassa vaiheessa.
Mutta ne säästöt…
Mitä tällä hetkellä ennaltaehkäisevässä työssä säästetään, se mielenterveyspotilaiden määrässä ja hoitokuluissa myöhemmin menetetään. Ja moninkertaisena. Olisi niin paljon helpompaa (ja halvempaa) ehkäistä ennalta henkisiä vaurioita, kuin koittaa monien vuosien jälkeen paikkailla rikkinäisiä ihmisiä. Koska tämä ymmärrettäisiin päättävillä tahoilla?

Sitten seuraavaan asiaan mikä on vialla.
Kun jotakuta kiusataan, tilanne saadaan useimmiten rauhoittumaan vasta sitten, kun kiusattu vaihtaa luokkaa tai koulua. Todennäköisesti vielä vanhempien aloitteesta, sillä kukaan ei kestä katsella määränsä enempää sitä, kun oma lapsi kärsii.
Kiusaaja saa jäädä omaan luokkaansa. Voittajana. Pitkään hän ei ole tilanteeseen tyytyväinen, vaan etsii uuden uhrin, joka jostain syystä alkaa ärsyttää häntä. Kiusaaminen ei lopu uhrin lähdöllä, sillä ne syyt ovat syvemmällä ja niiden tunteiden purkaminen vaatii aina jonkin kohteen.

Mielestäni amerikkalainen tapa poistaa koulusta ongelmatapaukset määräajoiksi, voitaisiin jalostaa kokeiluun täällä Suomessakin. Toki opinnot pitää hoitaa sitten myöhemmin tai jäädä luokalle, mutta silloin kiusaamisesta olisi edes jotain konkreettista haittaa myös kiusaajalle itselleen. Nykyisellään heitä holhotaan ihan liikaa. Jos joku valitsee kiusaajan tien, hän valitsee myös seuraukset. 

Lisäksi opinto-ohjelmaan voitaisiin ottaa ekasta luokasta ysiin viikoittainen tunti tai useampikin, jolloin koko luokka tekee jotain yhdessä. Ulkoleikkejä, pelejä tms. Tämä vahvistaisi yhteishenkeä, sosiaalisia taitoja ja varmistaisi sen, että jokainen pääsee edes joskus mukaan. 

(Itse olisin tällaisia hetkiä kaivannut ollessani kaiket päivät aivan yksin. Samoin kaipasin sitä, että pari- ja ryhmätöihin olisi aina arvottu porukat. Silloin ei olisi tarvinnut olla aina se, joka tungetaan mukaan johonkin ryhmään tai se, joka liikkatunnilla valitaan aina viimeisenä joukkueeseen).
Kouluissa on jo pidempään pyörinyt valtakunnallinen KiVa Koulu-ohjelma, jossa mukana on yli 900 koulua. (KiVa = kiusaamisen vastainen). Ohjelman tarkoituksena on pysäyttää kiusaaminen ja minimoida sen seurauksia. Lisäksi ohjelma toimii kiusaamista ennaltaehkäisevästi. 

Koulu voi tietenkin yrittää poistaa koulualueella tapahtuvan kiusaamisen, mutta koulun ulkopuolella tapahtuvalle kiusaamiselle koulukaan ei mahda mitään. Kiusaaja voi pitää näppinsä kurissa koulupäivän ajan, mutta odottaa nyrkit ojossa uhriaan kotimatkan varrella. Tällaiselta ei valitettavasti voi omaansa suojella ja pelkkä ajatuskin on aivan sietämätön. Voi vaan toivoa, että jos vieras aikuinen näkee avun tarpeessa olevan lapsen tai nuoren, hän ei kävele ohi, vaan puuttuu asiaan. Se on aikuisten tehtävä.

Netti ja erilaiset someryhmät ovat tuoneet koulukiusaamisen kotiseinienkin sisäpuolelle, jonne kiusaajilla ei muuten olisi asiaa. Aikuisten somemaailman malliin, myös lasten viestittelyssä on tavattoman helppoa sortua haukkumiseen ja arvosteluun, kun ei tarvitse nähdä toista ihmistä. Lapsilla ei reaalimaailmassakaan toimi suodatin ihan samalla tavalla kuin aikuisilla, joten teksti on välillä tosi kamalaa. Kirjoittaminen koetaan jotenkin vähemmän loukkaavaksi eikä monikaan olisi valmis sanomaan toiselle päin naamaa samoja asioita, joita on muutamaa hetkeä aiemmin ladellut netissä.

Koululaiset harrastavat wappiryhmissään myös ylläpitäjien vallankäyttöä.
Ylläpito-oikeudet annetaan vain tietyille tai ne otetaan vain itselle ja sitten täysin mielivaltaisesti poistellaan ja lisäillään porukkaa ryhmään. Yhtenä päivänä olet ryhmässä, seuraavana et.
Jos käyt jostain syystä ylläpitäjän tai hänen kaverinsa hermoille, sut deletoidaan pikku napinpainalluksella muille maille. Ihmisen mitätöinnistä on tullut niin helppoa.
Seuratkaa aikuiset lastenne wappiryhmiä. Teillä on oikeus tarkastaa alaikäistenne viestiliikennettä. Saatatte yllättyä.

Suruista suurin

Edellä on mietitty kiusaamisen syitä ja seuraamuksia. Eräs seuraamus on vielä mainitsematta ja se on niistä lopullisin. Itsemurha. Sydämeni hajoaa miljooniksi palasiksi jokaisen puolesta, joka on menettänyt lapsensa koulukiusaamiselle. Lapsen kuolema on maailman suruista suurin.

Muistan sen päivän edelleen, kun istuessani yläasteella englannin tunnilla, opettaja pidätteli itkua ja pyyhki silmiään. Ihmettelin kovasti mitä on tapahtunut. Hetken kuluttua rehtori avasi keskusradion. Hänen äänensä oli niin murheellinen, kun hän kertoi koulumme seiskaluokkalaisesta pojasta, joka oli muutamaa päivää aiemmin kuollut koulukiusaamisen seurauksena. Rehtori kertoi, että poika oli kiivennyt koulun jälkeen puuhun miettimään asioita ja sitonut siellä ylhäällä puun ympäri vyön itselleen turvanaruksi. Hän oli kuitenkin jotenkin päässyt putoamaan ja turvaksi tarkoitettu vyökin oli katkennut. Muistan tuolloin miettineeni, katuivatko ne kiusaajat sillä hetkellä lainkaan tekojaan tai sanojaan.
Vaikka kuinka olen yrittänyt, en voi ymmärtää ihmistä, joka kiusaa toista. Ja vielä niin pitkään, ettei toinen jaksa enää elää. Kyllä sen kiusaajakin näkee, kun aletaan mennä siinä rajalla. Kun toinen on lyöty jo henkisesti maahan. Useimmiten se kuitenkin vaan lietsoo suurempiin toimiin, kun huomataan, että toinen hajoaa kohta.
Kuinka joku voi pitää oikeutenaan polkea toisen ihmisarvon olemattomiin? Nauttia siitä, kun toinen kärsii? Mitä tunteita uhrin kuolema herättää kiusaajassa? Tunteeko hän edes mitään? Miettiikö tekojaan? Jatkaako niitä?
En usko, että vuodet ovat tapoja niin paljoa muuttaneet, joten koulukiusattuna tiedän tämän: 
  • Kiusattu lapsi ei kerro ihan kaikkea kotona, koska haluaa säästää perhettään. 
  • Häntä hävettää kertoa hänelle sanottuja tai tehtyjä asioita. 
  • Hän alkaa usein tuntea itse olevansa syypää asiaintilaan – että hän itse on syyllinen siihen, ettei ole siedettävä toisten silmissä. Että hänen pitäisi muuttua. 
  • Hän ei kerro kaikkea siksi, että pelkää vanhempien ottavan yhteyttä opettajaan, joka alkaa hoitaa asiaa. Lapsi pelkää opettajan hoitavan asiaa niin julkisesti, että tietää olevansa sen jälkeen vielä enemmän silmätikkuna. Ja pelkää kostoa. Sillä kiusaaja osaa olla mielinkielin opettajan edessä. Lupaa ettei tämä enää toistu. Pyytää kauniisti anteeksi. 
Harvoin se silti loppuu siihen. Kuten alussa totesin, kiusaamista on niin monenlaista. Jos et opettajan puuttumisen takia enää vedäkään kaveria pataan koulun nurkan takana, voit vaikka eristää hänet kaikista muista. Sekin on hyvin tehokasta ja saa uhrin voimaan todella pahoin. 

Kun lasta kiusataan, läheiset käyvät hänen tietään katsellessaan läpi saman henkisen helvetin lapsensa kanssa. Tilanteesta tekee vielä kamalamman tuntuisen se, että keinot puuttua asioihin kotoa käsin ovat niin rajalliset. Käytännössä sitä joutuu vain katsomaan vierestä, kuinka rakasta pientä nöyryytetään olemattomiin ja hän kärsii niin hemmetisti. 

Kun yrittää kaikkensa auttaa ja tukea.
Sanoo, että rakastaa.
Kertoo, että lapsi on arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin on. 
Kun yrittää muuttaa tilannetta ja huomaa taistelevansa vain tuulimyllyjä vastaan. 
Huomaa, että lapsi hiipuu ja valo häviää silmistä. Ei halua mennä kouluun enää.
Aikuinen on siinä tilanteessa aika seinän edessä.

Mun mielestä jokaisen kotoa lähtee se vastuu siitä, että opetetaan lapselle oikea suhtautuminen ihmisiin.
Erilaisuutta pitää suvaita.
Kaikkien kanssa pitää olla kaveri.
Jokainen pitää ottaa mukaan leikkiin.
Ketään ei jätetä yksin.
Olen näiden lisäksi opettanut omilleni, että jos he näkevät kiusaamista, siihen pitää puuttua. Täytyy hakea apua ja kertoa jollekin. Ei saa koskaan seurata tumput suorana vieressä, jos joku kärsii. 

Silloin, kun mua kiusattiin, toivoin joskus, että joku luokaltani olisi puuttunut siihen. Mutta tiesin, ettei niin käy, sillä sitten hän olisi joutunut mustalle listalle mun kanssa.

Koulut, tarhat ja kerhot eivät voi yksin kasvattaa lapsista oikealla tavalla sosiaalisia. Että he tulisivat toimeen erilaisissa tilanteissa kaikkien kanssa. Että toimisivat oman järjen mukaan, eivätkä laumana kuunnellen yhden ihmisen mielipiteitä.

Kotiaikuisten pitää ottaa suurin vastuu siitä, millaista porukkaa koulujen pihoilla heiluu keskenään. Ja tässä pätee se, että lapsi ei toimi niin kuin sanot, vaan niin kuin itse toimit. Kun kasvatat lapsen omalla mallilla hyvään, opit jäävät sinne selkärankaan. Silloin hän muistaa ne myös siellä koulun pihalla. 

Turvallista koulun alkua kaikille,

Emppu

FB ja IG: @emppu76

You may also like...

Vastaa