Henki taitteli lapasen ja työnsi sen kannuun sisälle.
-Haluan antaa sinulle vastalahjan, se sanoi. -Saat kaksi… Ei. Yhden toiveen lisää. Mutta se täytyy esittää heti. Tässä ja nyt.
-Entä keskiyö? Vili kysyi ihmeissään. -Luulin, että kaikki toiveet pitää kertoa silloin.
-Se oli pelkkää höpölöpöä, Utu hihitti. -Sama se milloin toiveensa esittää. Minusta on vain hauskaa olla teatraalinen. Ihmiset odottavat hengiltä sellaista.
Vili huokaisi. Hän ei tiennyt itkeäkö vai nauraa.
-En tahdo toivoa enää mitään, hän puuskahti. -Ainoastaan sen, että viimeinenkin toiveeni peruuntuu.
-MITÄ? Utu kiljaisi. -Et halua enää mitään? Et kasakaupalla karkkia? Maailman hienointa puumajaa? Videopeliseinää huoneeseesi tai upeaa autoa?
-Mitä minä teen autolla? Vili kivahti. -Olen yhdeksän! Enkä halua puumajaakaan. Pelkään korkeita paikkoja. Olen saanut tarpeekseni toiveista! Tykkään kaikesta sellaisena kuin se on!
-Selvä! Utu nosti kätensä pystyyn ja hymyili. -Toive peruttu.
-Mutta… Etkö tarvitse siihen kakkua tai jotain? Vili kysyi hämillään.
Utu pudisti päätään nauraen.
-En koskaan tarvinnutkaan, se tunnusti. -Taika perutaan koskettamalla peukalolla nenää.
Sen sanottuaan Utu hävisi näkyvistä.
Enää yksi yö jäljellä jouluaattoon! Huomenna Vilin ja Utun tarina saa yllättävän päätöslukunsa.
-Erja-