Tässä se nyt on. Mun sadas teksti.
Ensimmäinen asettamani virstanpylväs blogimaailmassa tuli täyteen tämän myötä.
Kun viime vuoden huhtikuussa aloitin blogini, päätin aluksi kirjoittaa joko vuoden tai sata tekstiä ja katsoa sitten jatkanko enää. Yllättävän nopeaan kirjoituksia on kasaantunut, vaikka välillä päässä ei ole pyörinyt ajatuksen ajatusta seuraavasta aiheesta.
Onneksi turhan pitkiä ideattomia kausia ei pääse syntymään, kun kirjoittelee ympärillään pyörivästä elävästä elämästä. Aiheita siunaantuu eteen uusia lähes joka viikko. Ihan etsimättä. Joistakin ei voi edes kirjoittaa, joitain voi vain sivuta ja joistakin saa aikaan vaikka miten ja pitkän jutun.
Blogiajatus syntyi puhtaasti kirjoittamisen palosta. Nämä ovat sen verran lyhyitä juttuja, että niitä ehtii tässäkin elämäntilanteessa sentään joskus julkaista. Yllätys oli silti suuri, kun aikaa pitää aina tehdä tätäkin varten ihan erikseen.
Haluan silti kirjoittaa ja luovun jostain muusta tekemisestä mieluummin, koska tämä on niin tärkeä juttu mulle. Tämä on sitä jotain omaa, josta saan energiaa, eikä ajan kulua edes huomaa, kun saa läppärin eteensä ja alkaa laittaa kirjaimia jonoon.
Alkuperäinen ajatukseni oli vaan saada mietteitäni ruudulle. Keskittyä enemmän kivoihin, kepeisiin asioihin sekä sisustus- ja askartelujuttuihin.
Olen pohjimmiltani kuitenkin tällainen mietiskelijä ja tuntui, että päässä pyöri niin paljon ihmeteltävää ja syväluotaaviakin juttuja, että huomaamattani se alkoi leimata kirjoituksiani kerta kerralta enemmän ja enemmän.
Loppujen lopuksi on ollut toisinaan jopa terapeuttista saada joitakin asioita ilmoille. Olen pyrkinyt kertomaan kaiken juuri niin kuin siitä ajattelen. Joskus olen julkaissut jotain hiukan jännittyneenäkin, kun tiedän jo valmiiksi olevani mielipiteessäni vähemmistön puolella.
En seuraa lukijamääriä tai blogisijoituksia mitenkään fanaattisesti. Sen verran kuitenkin, että tiedän, etten ihan itselleni vaan kirjoita.
Bloggerin listauksen mukaan mun kolme luetuinta juttuani ovat olleet:
1) Syli ilman lasta
2) Mitä jos se olisinkin minä
3) Sydämet sulattava pentujengi
Päätin tähän samaan yhteyteen laittaa kolme tekstiäni, jotka ovat jollain tavalla olleet tärkeitä ja merkityksellisiä mulle itselleni jo kirjoitusvaiheessa. Valinta oli vaikea, sillä jollain tavalla omaa sielunmaisemaa koskettavista asioista sitä useimmiten tulee kirjoiteltua. Valitsin lopulta ne, jotka ovat parhaiten jääneet itselleni mieleen, selaamatta mitenkään juttulistaani taaksepäin.
Olen suuresti nauttinut meidän matkajuttujen tekemisestä. Etenkin tuo Pariisin Disneyland-kirjoitus sai mielikuvituksen lentoon ja tässä yhtenä päivänä ihan liikutuin, kun katselin uudelleen niitä kuvia. Tuo reissu oli kyllä yksi parhaista tekemistämme.
Samoin olen tykännyt kovasti kirjoittaa juttuja, joissa pohditaan elämää ja kaiken syvempää tarkoitusta. Olen analysoija ja pohdiskelija myös täällä ”oikeassa” elämässä (mieheni sen tietää), joten ne kirjoitukset ovat minua ihan aidoimmillaan.
Mutta nyt se oma TOP-kolmoseni:
1) Mitä jos se olisinkin minä
2) Yrittäjän vapaus
3) Syli ilman lasta
Mitä jos se olisinkin minä,
kertoo elämästä reuman kanssa. Arkisista asioista, mitä liikerajoitusten kanssa täytyy ottaa huomioon.
Se kertoo myös siitä tuskasta mitä sairastaessaan voi tuntea, kun maailma heittää sut joukkoon, missä joudut aina pätemään enemmän tullaksesi hyväksytyksi ns. normaaleissa asioissa.
Kun koitat elää tavallista elämää, mutta olet vangittuna kehoon, joka ei pysty siihen ihan tuosta vaan.
Tämä juttu kertoo myös siitä, kuinka arvostelu sattuu. Ja siitä, kuinka tärkeää toisten ihmisten tuki on.
En ole koskaan ollut valittajatyyppiä, joten tämä kirjoitus oli mulle hyvin terapeuttinen käsitellessään tunteita ja tilanteita, joista en tätä ennen ole juuri perheeni ulkopuolisille kertonut.
Yrittäjän vapaus-jutussa,
sain ulos kaiken sen, mitä olen monia vuosia pyöritellyt mielessäni. Kuinka väärä kuva suurella osalla ihmisistä on yrittäjien ammatista ja elämästä.
Yrittäjä kohtaa kateutta ja arvostelua siitä, kun kaikkien muiden mielestä hänen elämänsä on niin helppoa ja varakasta. Huoletonta. Kun yrittäjä saa olla vapailla silloin kuin haluaa ja maksaa lystit firman rahoilla.
Olen aina halunnut kertoa myös sen toisen puolen ja sen, että jokaisella on siihen ”helppoon elämään” samanlainen mahdollisuus. Mekin lähdettiin mieheni kanssa yrittäjiksi hiukan yli parikymppisinä, suoraan koulunpenkiltä, lainapaperit taskussa ja tilillä muutama satanen.
Se vaatii unelman, se vaatii töitä, se vaatii elämän omistamista uskomalleen asialle. Kun se unelma alkaa kantaa, se saattaa tuoda mukanaan enemmän sitä vapaa-aikaa. Aina se ei kanna.
Mutta jos kantaa, se pitää muidenkin nähdä, kuinka tuo ”ylimääräinen” vapaa-aika on ansaittu monilla lomattomilla vuosilla ja vapaapäivättömillä viikoilla niinä aikoina, jolloin toiset ovat määrätyt lomansa pitäneet.
Vanhan sanonnan mukaan ilmaista lounasta ei ole. Tämä pätee myös yrittäjiin. Kukaan ei saa sormiaan pyörittelemällä tulostaan aikaan.
Syli ilman lasta,
oli mun alkuajan kirjoituksia ja ajoittui Lapsettomien lauantaihin ennen Äitienpäivää. Se kertoo henkisestä kivusta, jota käydään läpi, kun joudutaan miettimään sitä vaihtoehtoa, ettei lasta ehkä koskaan tulekaan.
Se kertoo tuskasta, joka alkaa pienestä, mutta kasvaa kuukausi kuukaudelta – saavuttaen lopulta valtavat mittasuhteet. Kun lapsesta tulee päivien ja viikkojen tarkoitus. Kun elämä ei ole muuta kuin kiertopäiviä ja ovulaatioita.
Lapsettomuus on pelottavaa. Se on hallitsematonta. Se on polvilleen lyövää, koska vaikka mitä koitat, et voi tehdä yhtään mitään sen eteen, jos lasta ei vaan kuulu.
Et voi lahjoa. Et voi ostaa. Et voi valmistaa. Et voi tilata. Pitää vaan taipua ajan alla ja odottaa. Ja kun se aika alkaa syödä mieltä, siitä tulee jotain kamalaa, joka vaikuttaa pahimmillaan kaikkeen ympärillä olevaan elämään.
Siinäpä ne olivat – mun valinnat esittelyineen. Jokainen teksti pohjautuu omakohtaisiin kokemuksiin.
Kiitos sulle, kun käyt lukemassa. Kommentteja ja meiliäkin on ollut mukava saada, kiitos myös niistä.
Rentoa viikonloppua toivotellen,
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76